Päiväohjelma oli säännöllinen; mm. hallimakuut parvekkeilla 3x/päivässä,
Tuberkuloosipotilaiden parantolaopisto, ensimmäinen Kiljavan parantolassa (1941). Parantoloissa oli tuntiopettajia ja opinto-ohjaajia. Potilaille järjestettiin opetus ja valistustyötä sekä ammattiopetusta myös KIRJEOPETUKSENA.– 10:ssä parantolassa esim. suomenkielen ja kirjanpidon kurssi. Innostus potilaiden keskuudessa oli valtava. ”Tarinaharjun opetuspäällikkö”, lahjakas potilas kirjoittaa parantolaopiston johtokunnalle ” suorastaan siunaan opiskelutyötä, se on ollut aivan erinomaista sielunhoitoa ja ruumillistakin vastustuskykyä se on varmasti kehittänyt ja lisännyt” (26.7.1938)
Jo ennen parantolaopiston perustamista parantolat pyrkivät järjestämään erilaista työhoitoa ja näin säilyttämään potilaiden henkisen vireyden.
Kussakin parantolassa oli rainaprojektori. Keskustoimistosta lähetettiin eri teemoja käsitteleviä luentoja rainoina, joita opinto-ohjaajat esittivät paikallisesti. Myöhemmin opettajista tuli keskusparantoloiden askarteluohjaajia.
Sairaalaelämää 60- luvulla ja kotiutuminen
1960 -luvulla hoitojaksot olivat useita kuukausia. Aikalaispotilaan kertomana päivät sairaalassa olivat ohjattuja. Potilailla oli esim. nukkumistunnit, jolloin piti olla sängyssä nukkumassa. Myös kananmunista oli tehnyt paranemista edistäviä shotteja. Hoitaja oli salakuljettanut huoneeseen tomaatteja, koska potilailla huonot veriarvot.. Lääketabletit olivat isoja ja niitä piti ottaa 24kpl/pvä – kotiin lähtiessä aikalaispotilas sai 3 ( 10x20cm) isoa lääkepurkkia mukaan. Koska lääkkeet oli vaikea niellä niin, hän poltti lääkkeet koton ja kertoo, että niistä lähti sakea sininen savu.
Tarinan röntgenhoitajasta, joka ensimmäisten röntgen laitteiden aikaan puki puhtaat alusvaatteet, koska pelkäsi, että laite saattaisi aiheuttaa hänelle itselleen kuoleman. 1949 UNICEF lahjoitti kaikkiaan 9 pienoisröntgen laitta (museossa) ja niihin erityiset kuljetusautot. Lahjoitetut laitteet jaettiin tuberkuloosipiireille. 49- lähtien kuvaukset olivat pakollisia. Ongelmana olisi, että puuttui osaavia kuvaajia. Sen vuoksi yhdistys järjesti WHO:n palkkaaman kouluttajan avulla kuukauden mittaisen kurssin. 12 kuvaajaa koulutettiin.
Sota- ajalta tarina kertoo sotasairaalan sairaanhoitajasta, joka pommitusten aikana joutui pitkiä aikoja kyyhöttämään osaston potilaiden kanssa sairaalan pommisuojassa. Vuonna 45 todettiin tubi ja hän joutui parantolaan, jossa toinen keuhko leikattiin. Seuraavana vuona hänet lähettiin jatkohoitoon Ruotsiin, jossa hän oli 9 kuukautta.
Synnyttäneiltä äideiltä, joilla oli tubi otettiin lapset ja sijoitettiin Joulumerkkikoteihin. Näitä koteja oli Tampereella, Oulussa ja Kuopiossa. Näin toimittiin vuosina 1936-73. Kodeissa oltiin kahdesta kolmeen vuoteen. Calmete-rokotuksen tultua noissa kodeissa oleminen lyheni 8 kuukauteen. Viimeistään vuoden ikäisenä lapset palautettiin omaan kotiin, lastenkotiin tai sijaiskoteihin.