Epilepsia on neurologinen sairaus, jossa aivojen hermosolujen poikkeava sähköinen toiminta aiheuttaa epileptisiä kohtauksia. Epilepsiaa on hoidettu aina kunkin ajan sairauskäsityksen mukaan. Babylonian ennaltaehkäisevistä amuleteista keskiajan raudalla polttoista nykyaikaiseen lääkehoitoon ja epilepsiakirurgiaan. Ensimmäinen epilepsian kirurginen hoito aloitettiin vuonna 1886 Lontoossa Sir Victor Horsley`n toimesta.
Englantilaista Hughlings Jacksonia pidetään yhtenä merkittävänä henkilönä epilepsian historiassa. Hän kuvasi 1850 luvulla epilepsian tyypilliset oireet. Saman vuosisadan lopulla epilepsia jaetaan alatyyppeihin ”grand mal”, ”petit mal” ja ”hysteroid”.
Aivosähkökäyrän (EEG) perusilmiöiden kuvailun jälkeen epilepsian EEG-muutokset kuvattiin ensi kerran vuonna 1935. Suomeen ensimmäinen EEG-laite saatiin Töölön sairaalaan vuonna 1948.
Ensimmäinen useimpiin eri epilepsian muotoihin tehoava lääke Fenytoiini (kauppanimellä Dilantin), tulee markkinoille 1930-luvun lopulla, ja siitä tulee vuosikymmenien ajaksi epilepsian tärkein hoitokeino.
Mainintoja paaston suotuisasta tehosta epilepsiassa on jo antiikista Hippokrateen, lääketieteen isän ajoilta. 1920-luvun alusta lähtien yleistyi ketogeeninen dieetti. (Erittäin vähähiilihydraattinen dieetti, jonka tavoitteena on kehon saattaminen ketoosiin) ja sitä alettiin tutkia tarkemmin varsinkin Yhdysvalloissa.
Suomessa dietti ei kuitenkaan vakiintunut 1900-luvulla yleiseen käyttöön.
Epilepsian kirurgiselle hoidolle luo pohjaa vuonna 1954 ilmestynyt Penfieldin ja Jasperin kirjoittama teos ”Epilepsy and the Functional Anatomy of the Human Brain”.
Epilepsia luokiteltiin psykiatriseksi sairaudeksi vielä 1950-luvulla, jolloin epilepsiaa sairastavia saatettiin jopa sulkea laitokseen. Suomen ensimmäinen epileptikoiden hoitoon tarkoitettu Vaajasalon parantola avattiin vuonna 1900. Langettavatautisten Hoitoyhdistys oli perustettu Kuopioon jo paria vuotta aikaisemmin.
Kliininen neurologia säilyi kuitenkin pitkälle 1960-luvulle saakka oireiden perusteella tehtävänä erotusdiagnostiikkana. Tutkimusmenetelminä olivat lähinnä vain lumbaalipunktio, aivokartta, kalloröntgen, Wassermannin koe ( veren seerumin tutkimus). Diagnoosin pääseminen perustui tarkkaan lääkärin tekemään statuksen ja potilaan pitkään seurantaan.
Jänneheijasteiden tutkiminen tuli osaksi neurologista statustutkimusta 1870-luvulla. Aluksi refleksit koputeltiin sormin, kämmensyrjällä tai keuhkojen ja muiden elinten perkussioon kehitetyillä vasaroilla.
Neurologia ei ollut varsinaisesti sairaanhoidon etulinjassa, ja potilaat makasivat pitkiä aikoja vuodeosastoilla tarkkailussa. Hoitomahdollisuuksia oli vähän, ja hoitolinja oli usein konservatiivinen: SAV-potilas, joka on Aivoverenvuodon yksi muoto saattoi tulla hoitoon seitsemän viikon kuluttua vuodosta, minkä jälkeen hänet määrättiin kuuden viikon vuodelepoon. Monet neurologiset tautiryhmät eivät ennen erikoisalan perustamista tuntuneet kuuluvan kenellekään. Neurologiasta (vuoteen 1966 asti hermotaudeista) tuli itsenäinen erikoisala 1961 ja sille vahvistettiin omat koulutusvaatimuksensa.
Stetoskoopista
Korvalla kuuntelu muuttui naispotilaiden myötä, koska kuuntelu rinnan päältä aiheutti hankalia tilanteita.
Stetoskooppi – puuputki kehitetty keksitty Pariisissa 1816 – Puuputki korvattiin 1816-40 joustavalla putkella. 1851- Binauraalinen versio stetoskoopista keksittiin Irlannissa. Se otettiin massatuotantoon ensimmäisenä stetoskooppina. 1926 Usa:ssa Harwardissa kehitettiin kaksipäinen rintakappale ( korkeat taajuudet tasaisen muovikalvon kautta, kuppimainen kello antaa matalat äänitaajuudet. Kehittäjinä lääkäri ja sähköinsinööri.